KOLUMNI SATAKUNNAN KANSASTA

Tämän päivän lehdessä oli mielestäni hyvä kolumni-kirjoitus,joten kopioin sen teille muillekin luettavaksi:

Rakas omana itsenään

Pirkko Aalto
Saako lasta enää rakastaa vain siksi, että hän on olemassa? Saako hänestä iloita arvokkaana lahjana, jonka saaminen ei ole itsestäänselvyys?

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi taannoin radiohaastattelussa, että vanhempien odotukset lasten suhteen ovat muuttuneet sitten 1990-luvun. 2000-luvulla alettiin vaatia, että lapsista kasvaa sosiaalisesti taitavia, kun kymmenen kaksikymmentä vuotta sitten arvostettiin hyvää itsetuntoa.
Ajat muuttuvat, mutta yksi pysyy. Lapsi ei riitä itsenään, häneltä odotetaan aina jotain. Hän on projekti, jonka onnistumista ei saa vaarantaa. Me hoemme, että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, kunhan sen luonnollisen kehityksen armoille ei jää minun poikani tai tyttäreni.

Suloinen yksimielisyys vallitsee, kun kauhistelemme, kuinka lyhyt lapsuus on nykyään. Vaadimme lapsuuden rauhoittamista, mutta auta armias, jos meidän Vertti onkin vauvamuskarin ainoa kaksikuukautinen, joka ei ole kuunnellut Verdiä jo kohdussa.

Lapsista puhutaan itsestäänselvyyksinä. He syntyvät terveinä, tapsuttavat terhakkaina päiväkotiin, kipittävät kilvan kouluun ja ryntäävät suorastaan riemullisina työmarkkinoille.

Näin siitä huolimatta, että kukaan ei ole luvannut meille, että kaikki sujuu ongelmitta. Entä jos Vertin vanhemmat joutuvatkin kohtaamaan isomman yllätyksen kuin epäonnistuneet oopperaopinnot?
Entä jos Vertti ei koskaan edes hyräile, ei hakkaa hiekkakakkuja sosiaalisesti taitavasti, ei osallistu ensimmäiseenkään Pisa-testiin eikä voi koskaan tehdä osuuttaan kansatuotteen nostamiseksi.
Saavatko Vertin vanhemmat silti rakastaa poikaansa? Saako Vertti olla heille tärkeä, vaikka hän ei tuota mitään? Saako heille riittää, että Vertti on olemassa?
Totta kai, sillä ihminen se Verttikin on. Kyllä hyvinvointivaltioon pitää Verttejä mahtua. Heikoimpia kantamaanhan tämä kaikki on luotu.

Aikuisten oikeasti maailma on kuitenkin rakennettu neuvolan käyrien mukaan kasvaville lapsille. Heille, jotka oppivat lukemaan jo ennen kouluikää. Heille, jotka eivät kipuile edes murrosiässä. Heille, jotka eivät tyhjänpäiväisillä vaatimuksillaan häiritse vanhempien kokonaisvaltaista antautumista elinkeinoelämälle.
Downsiftaaminen, elämän kohtuullistaminen, on muotia. Erityisesti sitä harjoittavat aikuiset aktiivikansalaiset. He vähentävät työtuntejaan, pitävät välivuosia, vaihtavat maisemaa.

Jos olisimme reiluja, antaisimme lapsellekin oikeuden kohtuullisuuteen. Vähentäisimme mittaamista, kyttäämistä ja vaatimista. Lisäisimme kiitollisuutta, sillä lapsiahan ei tehdä, lapset saadaan.

4 kommenttia:

  1. Hyvä kolumni! Olen tässä viime vuosina huomannut itsestäni ihan hyviä piirteitä, ainakin omasta mielestäni;) En ottanut esim. stressiä lapsemme lukemaan opettelemisesta. Tuntui, että melkein kaikki osasi lukea jo ennen koulun alkua. Minä ajattelin, että koulu ja eka luokka on sitä varten, jossa tämä taito kyllä opetetaan. Ja hyvin on kerennyt oppia ja on innokas lukija nyt.
    Annamme lapsen päättää aika pitkälti, koska harrastuksiin huvittaa mennä ja koska ei. Tietysti joskus pitää hieman innostaa, jos esim. pelit meinaa viedä voiton. Olemme joskus ihmetelleet niiden vanhempien ajatusmaailmaa, kun esim. ensimmäisessä harrastuksessa on 2 h.n treeni loppumassa, niin tullaan jo toisen harrastuksen treenivälineiden kanssa odottamaan. Miten pieni lapsi voi jaksaa 4-5 tunnin treenejä samana iltana. Koittaisivat aikuiset itse treenata niin kauan yhteen mittaan.

    Meillä mennään lähiaikoina musiikkiluokan pääsykokeisiin. Olen yrittänyt sanoa, että laulaa lurautat vain jonkun laulun ja jos ei sinne pääse sitten pääsee tavalliselle luokalle. Ja voihan siinä käydä niinkin, ettei "huvita" laulaa testissä. Mä en itse ainakaan olisi uskaltanut tuossa iässä. Saa nähdä miten menee, emme halua tehdä mitään suurta numeroa asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkälti menemme noin meidänkin perheessämme.
      Usein lapset eivät edes vaadi mitään ihmeellistä tekemistä/ihmeellisiä kokemuksia,kun heidän mielipidettään kysyy; uimaan meneminen,yhdessäolo koko perheen kanssa tms. hyvin "vaatimaton" tekeminen ja oleminen riittää heille.

      Vanhemmilla vain on niin kovat ympäristön paineet,että siinä kiireessä saattaa joskus lapsen paras unohtua.

      Poista
  2. Hyvä kolumni ja kuvaa mielestäni hyvin tämänpäivän elämänmenoa. Kaikki on pystyttävä mittaamaan - mieluummin rahassa.

    VastaaPoista

Kiitos vierailusta blogissani!
Kaikenlaiset kommentit ja viestit ovat tervetulleita :)